Joo konekielto iski, joten parhaani mukaan yritän päivitellä ja muokkailla tästä blogin pahatuksesta mieleisen. Eli siis syy, miksi tämä alkaa kuukausia myöhemmin, niin Stålhommeilla oli pientä... lamaa...

**********

Kuukausia myöhemmin...

Kauniina päivänä kaverukset söivät lounasta, juttelivat niitä ja näitä ja nauroivat kunnes Herbert oli jo syönnyt ja poistui ruokapöydästä, sillä hän ei kestänyt katsoa tulevan vaimonsa ahmimista.

Nykyään siis, Melina ja Herbert asuivat yhdessä, niin kuin kerroin. Herbert oli valmistunut yliopistosta ja asui nyt rakkaansa, Melinan kanssa omassa pikku mökissään suuren, suuren tontin laidalla. Mutta mitäs kummaa, eikö ruoka maistu?

- Mitä ihmettä? Raskaustesti oli sininen... Melina huudahti.

Ei Melina, kun se on sininen - niin juuri silloin olet raskaana.

- Voi ei! ME juuri keskustelimme tästä...

Se ei lupaa hyvää...

Haluatte varmaan kuulla heidän keskustelunsa? Se oli aika "raivokas" joten kuva olisi vähintään ollut k-18, sillä lakanatkin pöllysivät niin, että meinasin tukehtua.

Eli siis kuukaudet kuluivat ja Herbert oli löytänyt töitä (kauan, kauan sitten) opetusalalta ja kohta unelmansa on täyttynyt, vaikka ystäviä olikin viellä paljon hankkimatta. Se oli aika raskasta, kuten näette - vieraatkin nukahtelivat sänkyihin.

Herbert ei tykkää häistä, voin sen sanoa ihan suoraan. Melina taas rakastaa häitä, mutta taitaa rakastaa Herberttiä enemmän.

- Kun asetan tämän rinkulan sormeesi, rakastan sinua iäti. Toivottavasti et joudu ottamaan sitä pois koskaan - edes vaippojen vaihtamisen ajaksi. Herbert lausui vihkivalansa, jonka Melina oli pakottanut lausumaan - hänhän rakasti häitä.

Mutta mitä sitten tapahtuu? Herbertin työauto kaartoi pihaan ja tööttäili ilkeästi. Säikähtikö Herbert sitä?

Ei, ei tainnut.

- Heeeeeeeeeeeeeeerrrrrrrrrbeeeeeert!

- HEEEEEEEEEERBEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEERT!

Seuraavana päivänä

Rouva ja Herra Stålhom olivat päässeet kotiin pikkuisensa kanssa. Lapsi, jonka haikara ja aika olivat heille lahjoittaneet - oli poika. Poika, jota alettiin kutsua Edwartiksi.

- Mitäs isin pikku nappula? Tui, tui, tui... Herbert lällytteli. Hän sai ensimmäisen poikansa hymyilemään, mikä tunne.

Seuraavat viikot kuluivat... toodella nopeasti. Melina laittoi Herbertin asialle joka asiassa, mikä liittyi pikkuiseen Edwarttiin.

Herbert syötti ja hoivasi pienokaista parhaansa mukaan. Hän halusi lapsen olevan täydellinen, ainakin melkein.

- Jos haluat sä nukahtaa,

sun täytyy silloin sammua ja uinahtaa,

uneen mukavaan.

Nää kuvia musta,

äidistä kauhistuksesta -

ja siskoista makkaroista,

veljistä ja kebebista... Lalalalaa. Tämä oli perinteinen uni laulu Edwartille, jonka oli sanoittanut itse hänen fiksuakin fiksumpi isä!

No ainakin se tepsi.

Hieman myöhemmin oli Edwartin merkkipäivä. Samalla joku muukin hieman esitteli itseään, Melina odotti toista lasta. Tähän liittyy, heidän hyvin riemukas illanvietto.

Ooh, tulipas hänestä... soma. (Otsikko viittaa tähän.) Miten geenit voivat mennä noin sekaisin?

Sillä välin, kun arvon talon rouva ahmi kakkua, Herbert kävi hieman ruiskuttamassa hiustenkasvu geeliä pikku-Edwartin päälaelle.

Mutta mitäs tämä nyt on?

**********

Joo, tämä oli aika nopea ja tylsähkö sillä - se vain nyt oli :D.

Kommentteja?

Heipparallaan, tänään eli 25. helmikuuta 2008 tulee kaksi osaa, eli pysykää perässä! Kiitos muuten kommenteista...

**********

Kaikki varmaan arvasi mitä kävi päivän päästä? Olivathan he deittailleet ja muuta vastaavaa...

Mutta enstäs sitten, Herbertillä oli niin paljon jo rahaa tullut (ja pitihän se vähän asuntolastakin myydä), että poikahan päätti muuttaa erilleen asuntolaelämästä. Kaksi viimeistä vuotta, hän siis sai asustella omassa (hyvinkin pienessä) mökissä, aivan kävelymatkan päässä yliopistoa.

Nyt Herbert toivoi vain rauhaa tyttöystävältänsä. Siis ei heille ollut tapahtunut mitään, mutta kokemuksesta puhelin pirisee 24/7, sillä Herberttimme ei ole ottamassa Melinaa alivuokralaisekseen.

- Harmi kun ei tarjota opiskelijoille mitään työpaikkoja. Herbert mietiskeli ja tutki kuumeisesti lehteä.

Vuotta myöhemmin...

Sitten tulikin jo talvi. Illat olivat harvinaisen kylmiä ja tuulisia, päivät taas aurinkoisia ja leutoja - jos nyt niin voi sanoa edes.

Harvinaista oli myös se, ettei vieläkään Melina ollut saanut itseään asumaan Herbertin luokse. Vaikka heillä menikin kuumasti ja he tapailivat yliopistolla joka päivä - Herbert halusi säilyttää sänkynsä ehjänä ja... ja rauhan kotona. Vaikka Melina olikin kaukana, Herbertille lähellä. Lumesta oli helppo tehdä hieman pyöreähkö, lyhyt ja kylmä Melinan muotokuva.

- Vielä vähän pyöreyttä kasvoihin... Hyvä! Tuskaili Herbert. Onneksi yliopistoa oli enään vain 1. hikinen, tuskainen ja nopea vuosi.

Mutta se merkitsi Herbertille enemmän. Ehkäpä Melinakin olisi iloinen, jos näkisi lihaksikkaan pojan kietomassa käsiään ympärille ja halailemassa. Onneksi jotain koviksia tuli treenauttamaan Herberttiä maksua vastaan tietenkin...

Onneksi kaikki taidot olivat karttuneet. Kuten tyttöjen hurmaaminen onnistui luontevammin!

- Sinulla... on jotain mälliä... tuossa... katsos tuossa kohdassa. Herbert harjoitteli. Tällä hetkellä oli menossa ravintola kohtaus, kun hän muistuttaa tyttöä ruuan murusesta suunpielessä.

Puolen vuoden päästä...

Yhtä äkkiä olikin jo kevät. Herbert valmistautui lähtemään ja pakkasi jo innolla jotakin ei niin jokapäiväisiä tavaroita pahvilaatikkoihin.

Viimeiset taidon rippeet oli hiottava ja hikoiltava ja...

... kuvat maalattava (vaikkakin itsestään jos ei muusta)...

... ja esseet tietenkin kirjoittava.

- Jos Martalla on neljä omenaa ja Rikulla neljä omenaa, niin kuinkahan monta omenaa heillä on yhteensä?

Oli hieno tunne jättää tämä opiskelu taakseen ja valmistua ylioppilaaksi. Hymykin nousi huulille, kun hän ajatteli häntä ja Melinaa yhdessä - vanhuuteen asti, noh, miksi ei ylikin?!

Herbert päätti ylistää viime hetkiä ja kutsui Melinan kavereidensa kanssa lukemaan viimeistä kertaa yhdessä, sillä loppukokeeseen oli enään tunti. Ajatella, yksi vaivainen tunti ja kaikki tämä olisi ohitse!

Seuraavana päivänä Herbert sai puhelun myöhään illalla. Se oli koululautakunta.

- Pääsinkö läpi? Herbert huudahti iloisena.

- Pääsit. Keskiarvosi oli 5, eli paras. Pääsit jopa viimeisen vuoden huippiluokan oppilaiden listalle - ei varmaan mikään kauhea yllätys? Rehtori mumisi luurin toisessa päässä.

- Mutta kauan saan viellä olla kampuksella? Hernert kysyi järkyttyneenä hetkeisesti, hän oli kokonaan unohtanut Melinan!

- Valitettavasti sinulla on JUHLAT tänään. Paljon onne, nyt kyllä tuli äkillinen vessa hätä... Hyvästi! Rehtori paiskasi luurin korvaan koska ei jaksanut kuunnella jokaisen oppilaan valitusta ja järkytystä: "JUHLANI TÄNÄÄN?"

"Ketä kutsuisin?" Herbert ajatteli ja jumitti puhelimessa. Hän kutsuisi vain Melinan, koska todennäköisesti hänkin pääsisi tämään kanssa kotiin - vaikkapa yhteiseen kotiin.

- Miten tämä kaikki loppuu näin äkkiä? Herbert ajatteli ja katsoi taassen jalkojaan. Hän ei ollut mitenkään varautunut juhlimaan...

... mutta ainakin rakastelemaan. Melinan heti saavuttua "juhliin", pari juoksi altaaseen ja molemmat rakastivat toisiaan. Niinpä Herbert valmistautui yliopistosta ylioppilaana!

**********

Kahdessa osassa koko yliopisto, huhhuh! Tämä oli lyhyt(kö?), koska ei enään oikein ollut kerrottavaa. Kommentteja?

Hyvää päivää! Tästä lähtee uusi Legacy Challenge, Stålhom (joo noudatan sääntöjä ankarasti). Entiset tarinani vuodatuksessa (kuten Woodstonit ja Nilsonit...) ovat olleet historiaa melkein vuoden joten on aika aloittaa (melkeimpä Nilsonien ja Woodstonien seuraajan) Stålhomit joista siis nyt alan kertoa. Toivottavasti viihdytte... (Pahoittelen, vuodatus kiusaa kuviani!)

**********

Kuka hän on? Tietenkin SimCityn yliopistoon uusi oppilas - Herbert Stålhom. Miksi hän sitten piileksii sängyllään? Hän pelkää itseään... Oikeastaan hän pelkää huonetovereitaan - syystä tai toisesta. Herbert pelkää, että häntä pilkataan, mutta miksi? No siksi, koska hän... hän muistuttaa nörttiä. Hänellä on punertavat hiukset (onneksi ei kikkurat kuin sirkuksen pellellä), lärvi täynnä seksikkäitä pisamia (joita hän ei pidä seksikkäinä) ja hieman ohut vartalo (lukuunottamatta halpoja silmälaseja) - ei mitään lihaksia.

- Mitähän tästäkin tulee? Herbert muisteli ja katseli jalkojaan.

Ei varmaan mitään Herbert, jos itse noin ajattelet.

- Omatuntonikin vihaa minua. Herbert ajatteli itsekseen ja irvisteli. - Hmp, miksi annan aina itseni pompotella minua? Hän jatkoi. Herbert, jos et tee asialle mitään - niin kannattaa varmaan sitten valittaa! Omavikasi, toiseksi - en ole omatuntosi! Kerron tarinasi.

- Jutteleeko omatuntoni minulle?

Unohda.

Herbert on fiksu. Siksi hän onkin yliopistossa - tulevaisuuden toivomuskaivossa. Vaikka Herbert on siisti, toimelias ja kiltti, hän ei silti ujoudellaan voita elämänsä rakkautta itselleen. Naisen täytyy olla lähes täydellinen, kuten hänellä täytyisi olla seksikkäät pisamat ja voisi hieman meikkiä käyttää mutta seuraaville sukupolville ei saa olla punaisia hiuksia - Herbert ei halua samaa tulevaisuutta jälkipolvelle kuin hänelle... Tavoite tietää kaiken elämästä ja unelma päästä opettajan ammatilla huipulle ei ole ihan helppoa.

Kun osa opiskelijoista oli omilla menoillaa, Herbert päätti karttaa taitojaan. Olihan hyvä kun sim oli taiteellinen...

... ja urheilullinen. Hetkonen! Mitäs tuolla näkyy?

- Hä-hän se on! Täydellinen... Herbert kuiskasi. Hän seurasi silmällään musiikin tahdissa tytön askelia ylhäälle. Vaikka hän ei ollut (mielestäni) muodikas - mutta geenisesti ja ulkopuolisesti kaunis.

Okei, nyt oli toimittava. Jumppa loppui siihen ja Herbert riensi suihkuun peseytymään. Miehemme riensi Axen tuoksusena tytön perään.

- H-hei. Olen Herbert, sano vain Herbert. Herbert tervehti hyvin ujosti. Hän ei ollut barma tunteistaan, sillä ujous tappeli ihastuksen kanssa hänen suuressa aivolohkossa.

- Hih! Heips, olen Melina. Tyttö hymyili ja Herbert vastasi hymyllä takaisin.

- O-let n-nätti tä-tänään. Herbert änkytti tärinästä. Hän meinasi kuolla ihastukseensa.

- Kiitos. Haisen hieman hielle, kun olin harjoituksissa. Harrastan hula-tanssia! Melinaksi esittäynyt kaunokainen naurahti ja keinutti hieman lannetta Herbertin mieliksi. Hän on totisesti kuuma pakkaus - sen sanon!

- Minulla on idea. Odotas... hetki...

-... ja nyt! Volá. Hehe, haluatko ilmaisen taidon näytteen? Herbert tiuskaisi ja esitti hauskaa. Sanoin, että on käytävä tosi tuumiin, joten huutokaupassa meni hyvin kaupaksi telkkari, jääkaappi ja jotain muuta, jotta Herbert sai tämän hienon - tuolin.

- Öö, en ole oikein...

- Istumaan vaan! Kyllä meikäläinen osaa - enhän ole täysin tyhmä! Herbert rohkaistu ja saattoi Melinan tuoliin istumaan mukavasti.

- Valmiina? Herbert kysyi.

- Kyllä - älä sitten... Melina keskeytti juuri kun Herbertin kädet alkoivat heilutella puuterisutia ja saksia epämuodikkaasti.

Hetken kuluttua...

- Iik! Olen niin - erillainen! Hihih, kiitos kauheasti! Melina kiljahti ja peilaili uutta itseään.

- No, se oli pientä...

Herbertin hankkittua tavarat takaisin huutokaupasta ja veivannut roskiin sen tuolin, hän oli ilmi liekeissä.

"Hän on niin kaunis." Herbert mietiskeli.

- Ollakko vai eikö olla, siinä vasta kuuma pulma! Oi, Melina - lennä luokseni! Herbert harjoitteli - joka ilta. Hän oli niin rakastunut Melinaan, ettei voinut enään ajatella muuta! Mutta onneksi Melina pystyi...

Voitte uskoa, tätä kesti vuoden. Herbert oli hankkinut itselleen (kohtalaiset) lihakset (joilla hän pystyisi hääyönä kantamaan Melinan kröhöm...) ja harkitsi piilareita. Hän oli jopa käynyt Melinan kanssa treffeillä - kolmesti!

- Yks, kaks, yks, kaks... Herbert laski.

Seuraavana päivänä kaksikko tapasi ruokasalissa.

- Hei hottis! Melina tokaisi enkelin äänellään.

- Hei vaan - söpöliini! Herbert vastasi. Melina hymyili hänelleen, Herbert uskaltui tarttua Melinaa lantiosta...

... ja suudella.

- Olet niin ihana, Herbert!

- Niin sinäkin. Herbert kuiskasi hellästi ja romanttisesti Melinan korvaan. Herbert oli varma, että seuraavana iltana tapahtuisi jotain unohtumatonta.

Kello oli vähän päälle yksitoista kun Herberttimme heräsi.

- Mikä päivä? Herbert kyseli itseltään ja tiiraili seinäänsä. Nyt oli ryhdistäydyttävä - se tapahtuisi. Se, johon hän oli kuivaharjoitellut melkein puolivuotta.

Kyllä hän siis oli käynyt koputtelemassa Melinan oveen...

... ja puristellut takapuolesta ilkeä ilme kasvoillaan...

... Mutta tämä siis tapahtuisi, ja tähän hän oli valmistautunut.

- Herbert, rakastatko sinä minua, niin kuin aina väität? Melina kysyi.

- Totta kai... Herbert vastasi tyhmyyntynyt ilme kasvoillaan. - Mikä sitten mättää? Hän jatkoi.

- Oletko aivan varma, että haluat juuri minua? Melina kysyi.

- Olen! Herbert vastasi romanttisesti ja kaatoi Melinan sängylleen.

- Minäkin haluan sinua - nyt tiedän sen! Melina kuiskasi suudelmien joukosta.

**********

Esikoinen oli nyt tässä. Kommentteja?